Eilen oli vanhempainilta. Meiltä vanhemmilta oli pyydetty vastauksia kahteen kysymykseen:
1) Miksi valitsitte juuri tämän päiväkodin ja
2) mitä toivoisimme vanhempainilloilta. Vastaukset olivat kuulemma kovin samanlaisia. Toisaalta, eipä yllättänyt varmaankaan ketään.
1) Kodinomainen ympäristö, pienet ryhmät, käsillä tekeminen, lorut & leikit, luontoretket, tilat (sisä+ ulko), luomupainotteinen ruoka, pedagogiikka…
2) Mitä lapsille kuuluu ja mitä se Steiner-pedagogiikka oikein on päiväkodilla?
Vaikka itse on käynyt Steiner-koulua, niin keskustelut muiden vanhempien ja henkilökunnan kanssa antaa paljon uutta siihen omaankin ymmärrykseen siitä mitä se Steiner-pedagogiikka oikein on. Eilenkin sitä huomasi taas, että niin… pieniä, ihan arkisia asioita. Yleismaailmallisia.
Isommat saavat enemmän vastuuta ja samalla joutuvat sietämään pieniä. Auttamaan pieniä ja saavat pienempien jakamatonta ja aitoa ihailua. Miten hyvää se tekee. Itsetunnon kasvulle ja itsetunnolle. Pienet taas oppivat isommilta joskus paremmin kuin aikuisilta. Siksi sekaryhmät ovat hyvä. Kaikille. Isoille ja pienille.
Eri-ikäiset tulevat huomaamattaan hyvin toimeen ja erilaiset persoonallisuudet solahtavat leikkiin kuin leikkiin, kun ollaan sikin sokin eri ryhmissä. Eskarit ja
kakarat. Ryhmä tuo painetta mm. käyttäytyä (paremmin kuin kotona) ja tehdä asioita, joista saatetaan kotona väittää ettei niitä osata LAINKAAN.
Miten ei ole isompien ja pienempien leluja tai leikkejä sinällään. Palikat voivat olla ihan yhtä tärkeitä leikin kannalta. Niitä käytetään vain erilaisiin tarpeisiin ja erilailla. Eikä ketään jätetä leikeistä pois eikä toisten erilaisuudesta edes välitetä. Eri ikäiset, kokoiset, näköiset ja taitoiset osaavat tulla toimeen. Kuten maailmassa kuuluukin.
Kaikki lepäävät päiväuniajan ja lähes kaikki nukkuvat. Jopa eskarit. Vaikka kotona eivät nukkuisikaan tai olisi aikaisemmassa hoitopaikassa nukkuneet. Miten todella moni kutsuu päikkäreiden jälkeistä välipalaa aamupalaksi, ihmettelevät miten hupsuja jotkut aikuiset ovat (kun eivät tervehdi takaisin) ja miten yllättävän taitavia, osaavia ja samaan aikaan pieniä ja hupsuja lapset ovat.
Kuinka rutiinit ovat tärkeitä ja suuhun unohtunut purkka voi olla järisyttävä moka äidiltä tai isojuttu se kun saa sammuttaa aamupiirin kynttilän tai kuulla, että kyllä, poissa ollessa muut ovat todellakin lähettäneet tähtien tuiketta, kuten aina kaikille poissaoleville lähetetään.
Tulipahan naurettua ja viihdyttyä. Ihana kuulla, että lapset ovat iloisia, nauravia ja hyväntuulisia, vaikkakin (kuulemma) kovin, KOVIN kova äänisiä. Mahtavaa huomata, että kaikki vanhemmat arvostavat sitä miten vaikkapa lapset oppivat kättelemään ja tervehtimään niin, että katsovat toisia silmiin, omatoimisiksi, auttamaan toisiaan ja pysymään lapsina vielä monta, monta vuotta.
Koska aikuisuuttahan riittää ns. Hamaan Tappiin. Vaikka hyväähän se tekisi leikkiä välillä aikuisenkin apinaa.
